Vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee - vai oliko se päinvastoin?

Toivon - ja myös uskon! - että minua ei ammuta heti, vaikka Perussuomalaisena aloitankin tämän tarinan viittaamalla Pentti Linkolaan:

"Pellejä ja pelinappuloitahan me -- olemme -- noiden iibeeämmien [(jne.)] laskelmissa -- [Ja nekin ovat] vielä isoisempien juoksupoikia -- ei taida enää olla lankoja kenenkään käsissä." (Johdatus 1990-luvun ajatteluun, s. 116)

Tämä sitaatti näet mielestäni kuvaa niin hyvin Suomen tämän päivän tilannetta EU:n "pakko-otteessa", että sitä ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa.

Valitaan muutama esimerkkitapaus.

Suomen talouden selkärankana on pidetty metsäteollisuutta. Sitä se tuskin kuitenkaan enää tänä päivänä on. Nokia-ilmiö on varmaan jo ajanut ohi. Tästä huolimatta Suomella on vielä puuta ja sitä jalostavaa teollisuuttakin. Mikä on tilanne, kun nyt ollaan EU:n "vallan alla"? - Annan Metsäteollisuuden toimitusjohtaja Anne Brunilalle puheenvuoron. Annamari Sipilä, HS/Talous 29.11, teemana EU-komissiolla ei ole edes perustietoja alasta:

"Suomalaisen metsäteollisuuden edunvalvontaa Brysselissä haittaa se, ettei uutta lainsäädäntöä valmistelevalla komissiolla ole edes perustietoja metsäalasta. 'Viestin vieminen on vaikeaa. Ihan alkutekijöistä pitää alkaa', Metsäteollisuuden toimitusjohtaja Anne Brunila sanoi keskiviikkona.

Jokavuotiseen paperiviikkotapahtumaan Brysselissä osallistuneen Brunilan mukaan EU-virkamiehille pitää selittää muun muassa se, että metsäteollisuus on energiavaltainen ala. Myös tehtaan ja voimalaitoksen käsite on vieras. 'Joskus täytyy sanoa, että turhauttaa', Brunila sanoi. Lobbaustilanteissa vallitsee usein 'täysi äimistys'".

Tähän näkemykseen yhtyi myös turveteollisuus. Näin näkee asian ylimetsänhoitaja Raimo Sopo, HS/Mielipide 05.12:

"Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja Anne Brunila kertoi (HS 29.11.) suomalaisen metsäteollisuuden edunvalvonnan ongelmista Brysselissä. Hänen mukaansa uutta lainsäädäntöä valmistelevalla komissiolla ei ole edes perustietoja metsäalasta.

En ihmettele, että Brunila on tuntenut itsensä turhautuneeksi komission edustajien kanssa keskustellessaan. Lukija voi vain arvailla, millaisia vaikeuksia allekirjoittaneella on ollut yrittäessään vuosien 1994-2004 aikana valistaa komission asiantuntijajäseniä energia- ja kasvuturpeen käyttöön liittyvissä ongelmissa!

Kuinka joku Etelä-Euroopasta kotoisin oleva "kaupunkisissi" voisi ymmärtää, mikä on turvesuon kehitysdynamiikka tai miten turvetta tuotetaan ja käytetään Suomessa, kun hän ei ymmärrä edes metsäteollisuuden perusasioita, vaikka metsiä ja puunjalostusta on Itämeren eteläpuolellakin sentään runsaasti? Kun yritin selittää italialaiselle komission virkailijalle, miksi meille suomalaisille kasvuturve on tärkeä asia, havaitsin pian, että henkilöllä ei ollut aavistustakaan turpeen hyödyntämisestä eri tarkoituksiin.

Kun ehdotin, että lähdetään käymään suolla, jotta asia tulee paremmin ymmärretyksi, mies kieltäytyi sanoen olevansa ns. "kirjoituspöytätyöntekijä", jolla ei ole lupa lähteä maastoon. Kuitenkin tämän virkailijan tehtävänä oli valmistella maanparannusaineiden käyttöä koskevaa direktiiviä!

EU:n komission pitkässä prosessissa myös epäselviin asioihin tulee tietysti lopulta jonkinlainen tolkku, mutta onhan se valitettavaa, jos lobbaustilanteissa vallitsee "täysi äimistys", kuten Brunila asian osuvasti ilmaisee. Kyllä aikaa ja rahaa palaa yksinkertaisten asioiden selvittämiseen vähän turhan paljon pelkästään komission henkilöstökoostumuksen ja ratkaistavien asioiden monimuotoisuuden takia. Pohjolasta tulevana kansalaisena koin valistustilanteissa olevani usein lähes mahdottoman edessä.

Juuri nyt Suomi on erityisen vaikeassa asemassa, kun meiltä vaaditaan uusiutuvan energian osuuden voimakasta kasvattamista nykytasolta. Teoriassa tavoite on toki kannatettava, mutta käytännössä sen saavuttaminen onkin jo toinen juttu. Näin on varsinkin, jos turvetta ei lueta uusiutuviin energialähteisiin kuuluvaksi. Paljon on harhaa myös puun energiankäytön lisäämistoiveissa."

Tämä metsä- ja turveteollisuudesta sinänsä.

Asialla on kuitenkin vielä vakavampi puoli, josta Brunila sanoo (samassa artikkelissa) seuraavaa:

"EU-vaikuttaminen on nyt avainasemassa, kun ajatellaan suomalaisen metsäteollisuuden tulevaisuutta. Ensinnäkin EU-komissio esittää tammikuussa uusiutuvan energian maakohtaiset tavoitteet. Suomi käyttää jo nyt uusiutuvaa energiaa enemmän kuin useimmat muut EU-maat. Uhkana on, että Suomen taakka kasvaa entisestään, jos uudet tavoitteet jaetaan tasaprosentein kaikille."

Asian on huomannut myös Paavo Vihavainen, HS/Mielipide, 19.12:

"EU joutunee oman logiikkansa uhriksi

Lehtitietojen mukaan EU:n tavoitteena on nostaa uusiutuvan energian osuus 20 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Suomessa tämä käyttöaste on jo saavutettu ilman EU:n määräyksiä.

EU:n logiikan mukaan tätä ei oteta huomioon, vaan kaikki maat lähtevät nykyiseltä tasolta; siihen lisää 20 prosenttia. Suomen osuus siis nousee noin 40 prosenttiin.

Mitenkähän käy Balin ympäristökokouksen jatkoneuvotteluissa silloin, kun näistä asioista päätetään globaalisti? EU joutunee oman logiikkansa uhriksi.

Muu maailma voi ottaa EU:n logiikan malliksi. Silloin ei EU:n toteuttamaa ilmastonsuojelua oteta huomioon, vaan mätkäistään päälle tasan samat prosentit kuin niillekin, jotka eivät ole tehneet mitään.

Suomikin saanee sitten taas lisäprosentteja. Vuoteen 2020 on 12 vuotta!"

Eikö sokeripäätös riittänyt osoittamaan tämän EU-"logiikan" mahtavuutta? Mihin Suomi sitoutui liittyessään EU:n jäseneksi? Eikö nähdä, että juoksemme päämme mäntyyn? Evätkö johtajamme vieläkään näe metsää puilta - vai oliko SEKIN päinvastoin?

21.12.2007
Manu J. Vuorio, valtiotieteiden tohtori, Turku

Valtioneuvoston roolista

Aivan aluksi seuraavaa.

Kirjoitukseni tarkoitus EI ole olla takavuosien HYMY-lehden "Veikko-sedän piinapenkki"-tyylinen, eikä missään tapauksessa olla jatkuvasti Vanhasen persoonaan suuntautuvaa piikittelyä. Sille en kuitenkaan mahda mitään, jos tämä(kin) juttu sellaisen vaikutelman antaa. Myöhemmin ilmenevistä syistä toivon osoittautuvan, että nyt esittämässäni kritiikissä en suinkaan ole ainoa alan edustaja. Sille on siis olemassa pätevät ja painavat perusteet - eikä kerrassaan mitään henkilökohtaista Matti Vanhasen persoonaa kohtaan.

Jossain aiemmissa kirjoituksissani olen esittänyt Vanhasesta enemmän tai vähemmän "arvostelevia" näkemyksiä. Olen tehnyt niin siitä lähtien, kun sunnuntaiaamun ensimmäiset uutiset tässä jo taannoin tahtoivat aivan liian usein alkaa hehkutuksella, tyyliin "Saatiin/tehtiin niin ja niin erinomainen sopimus EU:n kanssa."

Ajan kuluessa olen tullut huomaamaan, että moni muukin taho on vähitellen alkanut vaivaantua tästä nimenomaisesta seikasta. Esitän seuraavassa vain muutamia hajahuomioita.

Sattumalta osui hiljattain käteeni vanha SEURA-lehden numero 40, ilmestynyt jo 5.10.2007. Toimittaja Hannu Toivonen on kirjoittanut siihen artikkelin, jonka ingressissä sanotaan, että "Keskustan oma mies näkee, ettei Vanhasesta otteineen enää ole valtiomiessarjaan"

- HETI tämän luettuani kävin katsomassa netistä, milloin Perussuomalaisten Varsinais-Suomen piirin syyskokouksen julkilausuma oli ilmestynyt. Tämä oli tapahtunut 3.10.2007, eli kaksi päivää aiemmin.

MIKSI asia kiinnitti niin vahvasti huomiotani? Siksi, että olin ehdottanut julkilausuman otsikoksi "'Kapteeni' kadoksissa", ja SEURAn artikkelin otsikko oli "TAHTIPUIKKO HUKASSA?"! SEURA ei siis pääse ainakaan syyttämään meitä osuvan nimen plagioinnista.

Sattumaako...? - Tuskin, kuten jatkossa toivoakseni ilmennee!

Lainaan seuraavassa eri lehtien ilmaisuja niitä erityisemmin mihinkään kronologiseen järjestykseen panematta. Arkistoni on niin laaja (ja koostuu etupäässä epämääräisissä pinoissa olevista lehtileikkeistä!), että tällainen ordinoiminen olisi sangen työlästä. Lisäksi sillä ei ole merkitystä itse pääasian kannalta.

HS ke 31.10, s. A2, 1. pääkirjoitus, otsikoitu "EU-otetta ei voi menettää, jos sitä ei ole ollutkaan". Lainaus artikkelin lopusta:

"Vanhasen passiivinen linjattomuus on sikälikin raskauttavaa, että juuri nyt EU tekee raskasliikkeistä muodonmuutosta.
Kuka vastaisi, miten Suomi tällaiseen maailmaan menee ja mitä se siltä haluaa. Vanhasen hallituksella ei vastauksia ole ollut --.
Pari vuotta sitten -- Vanhanen kertoi sentään yhden näkemyksensä EU:sta: Euroopan idea on kateissa. Taitaa Vanhasen Eurooppa-idea olla vielä enemmän hukassa."

En voi tietää, onko taas pelkkää sattumaa, että samassa lehdessä ja vielä samana päivänä ilmestyy kaksikin mielipidekirjoitusta, otsikoitu "Onko päättäjillä syytä kannustaa keskusteluun?" (Olavi Koivunen, s. C4) ja "Julkinen keskustelu osa kansanvaltaa" (Raimo Ek, s. C5). Ote jälkimmäisestä:

"Paheksuttiinpa -- Kekkostakin kovista otteista, jos hänen mielipidettään rohjettiin arvostella.

Nyt eräät hallituksemme ministerit haluavat toimia samalla tavalla. Pelkojensako tähden? Niihin heillä löytyy varmaan syy heidän omista toimistaan tai toimettomuudestaan, kuten -- Vanhasen lepsuilusta erityisesti EU-politiikassa --."

HS to 8.11, s. A11, Jaakko Hautamäki, "Johtajat huomasivat saman minkä kansakin" (on tietysti totta, että Perussuomalaiset ovat jo kauan sitten huomanneet asioita, joita ovat siitä lähtien yrittäneet saada "johtajiakin" ymmärtämään). Lyhyt lainaus:

"Kansa on tiennyt viimeistään EU:n laajentumisesta lähtien, että pieni Suomi on isojen jäsenmaiden vietävissä. Oikeastaan kansa on vain odottanut, että sen johtajat huomaisivat ja tunnustaisivat (!) saman.

Perustuslain mukaan Suomen EU-politiikka on [Vanhasen] vastuulla. Kavala maailma pakottaa [hänet] pian EU-herätykseen. Vaihtoehtona (!) on, että hän joutuu pian erottamaan maatalousministerinsä, seuraamaan sivusta Suomen maatalouden lopettamista ja metsäteollisuuden näivettymistä."

Tällaisia kannanottoja esittää siis itsenäisen Suomen tasavallan valtalehti, Helsingin Sanomat, pääkirjoituksissaan, poliittisten toimittajien kolumneissaan ja vielä mielipidesivuillaankin.

Eikö kukaan kuule? Miten kovaa pitää huutaa tai hälytyssireeniä vonguttaa tai -kelloja kilkattaa?

Vielä yksi esimerkki aivan toiselta elämänalueelta. TEHY uhkasi lakolla, joka sitten kuitenkin raukesi. Tästä HS on otsikoinut 2. pääkirjoituksensa to 22.11 "Pääministerin tiukka linjanveto".

Tämä tuntuu yllättävältä kaiken aiemmin esitetyn valossa: Vanhasta on syytetty "linjattomuudesta", "passiivisuudesta", "lepsuilusta" jne., jatkuvasti. Mitä nyt siis tapahtui?

Pääkirjoituksen KAKSI viimeistä lyhyttä kappaletta ilmaisevat selkeästi HS:n kannan:
"Pääministeri otti politiikan ohjakset itselleen.
Oli jo aikakin".

Viimeisen esimerkin ja 31.10 sekä 8.11 ilmestyneiden kannanottojen väliin mahtuu Vanhasen oma näkemys. HS:ssa su 09.12 hän toruu arvostelijoitaan. Jarmo Huhtasen artikkeli (s. A11) on otsikoitu "Pääministeri Vanhanen puolusti voimakkaasti hallituksensa EU-politiikkaa". Räikeänä vastaesimerkkinä Vanhasen saamalle kritiikille, ikään kuin "puolustuksena", tästäkin lyhyt sitaatti:

"Vanhanen arvosteli erityisesti eteläisen Suomen 141-maataloustuen ympärillä syksyllä käytyä keskustelua. Sen tavoitteena oli hänen mielestään hallituksen EU-politiikan horjuttaminen."

Tässä on syytä palata takaisin HS:n ke 31.10 pääkirjoitukseen. Jo sen otsikko kertoi, miten lehti suhtautuu "hallituksen EU-politiikkaan". Erityisesti lause "Vanhasen hallituksella ei vastauksia ole ollut -- " on tärkeä.

Pääministeri ei tietenkään yksin ole vastuussa kaikesta, mutta hän on vastuussa siitä, että valtioneuvostoa johdetaan kuten itsenäisen kansallisvaltion mainittua hallinto-organisaatiota pitää johtaa - koska hänet on siihen asemaan nimitetty. Kun kuitenkin syytökset ovat niinkin rankkoja kuin edellä on esitetty (ja niitä löytyy vielä paljon enemmänkin!), jokin tässä hommassa on mennyt pieleen. Näin ollen pitäisi vastuuhenkilön/henkilöiden katsoa peiliin ja kysyä itseltään, olenko pätevä tähän toimeen.

Kuvastin kyllä sitten kertoo...

Loppukommenttina psykiatrian professori ja ylilääkäri Heimo Viinamäen HS:n to 8.11 mielipidekirjoituksen otsikko "Mikä meitä suomalaisia masentaa?" Tekstissä selvitetään ansiokkaasti lääketieteellisiä, osin yhteiskunnallisiakin vastauksia. En itse kärsi masennuksesta, mutta lisäisin Viinamäen kirjoitukseen vielä yhden syyn, "vastuullisen työkulttuurin" oheen.

Se on tasavallan "vastuuton" johtamistapa. Suomi on jälleen kuten ajopuu. Johtaako tätä sirkusta (johon kuuluvat lukuisat erilaiset näennäisrituaalit, kuten nyt juuri viimeksi Lissabonin allekirjoitusseremonia) enää ylipäätään kukaan? Onko tähän kaikkeen vain alistuttava, kuten edellä HS 31.10 Koivunen ja Ek kysyivät? En ole siihen halukas, ja siksi yritän herättää tätä kansalaiskeskustelua, joka on AIVAN liian pitkään nukkunut talviuntaan.

Ajoittain jopa masentaa.

16.12.2007
Manu J. Vuorio, valtiotieteiden tohtori, Turku

Itsenäisyyspäivämietteitä 2007

Suomen itsenäinen tasavalta täytti sitten 90 vuotta. Tietyt (lähihistoriankin, sota-ajasta puhumattakaan) tapahtumat huomioon ottaen aikamoinen saavutus!

Mutta miten kauan Suomi aikoo jatkossa olla itsenäinen - vai onko se sitä enää tänäänkään?

Suomen Kuvalehden numerossa 48 oli parikin artikkelia, jotka antoivat inspiraation tämän jutun kirjoittamiseen. Siteeraan ensin niistä ensimmäistä. En kuitenkaan vielä paljasta, kuka oli sen kirjoittaja. En tiedä, mahtoiko hän itsekään huomata, miten oikeassa oli. Sananvalinnat olivat paikoitellen sellaisia, että ne sopivat, mutatis mutandis, erääseen aivan toiseenkin asiaan.

Siis (1.): "Laillisuusperiaate on ollut itsenäisen Suomen synnyn ja menestyksen väkevä voima. -- Siihen on nojannut se kansalaisten välinen luottamus -- mikä on tehnyt Suomesta luotettavan ja toimivan yhteiskunnan.

Tämä on varmasti totta. Mutta jatketaan sitaatilla (2.): "Luottamus oikeudenmukaisuuteen on ollut Suomen menestyksen perusta. -- Ilman luotettavasti toimivaa oikeusvaltiota ei myöskään ihmisten välinen luottamus ole mahdollista."

Edelleenkin vankkoja tosiasioita. Ja jatkoa (3.): "On ollut aikoja, jolloin massademokratian ja yksilön oikeuksien tasapaino on horjahtanut jälkimmäisen tappioksi. Silloin rapautetaan jo talvisodassa puolustetun suomalaisen elämänmuodon peruskiviä, kun pannaan 'poliittisen järjestelmän toimivuus' yksittäisen ihmisen oikeusturvan edelle. Pahinta on, että tämä tunnutaan yleisesti hyväksyttävän, eikä asiasta synny edes kunnon keskustelua. Finis Finlandiae?"

Mikä tässä nyt on jutun juoni? Kaikkihan on niin täyttä asiaa ja totta kuin vain olla voi - vai voiko?

Muutetaan 1. sitaatissa kursivoitu ilmaisu muotoon "EU-jäsenvaltioiden välinen luottamus", 2. "EU-jäsenvaltioiden" ja 3, "EU:n toimivuus yksittäisen jäsenvaltion oikeusturvan (ja laillisuusperiaatteen) edelle".

Entä mitä tästä syntyy?

Saadaan sana sanalta lukea vahvat perusteet sille, miksi itsenäinen kansallisvaltio Suomi on EU:n jäsenenä aivan väärässä seurassa - ei liene tarpeen yksityiskohtaisemmin analysoida. On yleisessä tiedossa, miten paljon suomalaista oikeustajua on jo nyt loukattu. Ellei tämä vielä ole paljastunut, ei voi kuin valittaa joidenkin tietämättömyyttä ja sokeutta. Tähän tuntuu viittaavan myös hiljattainen gallup, jonka mukaan Suomessa on edelleenkin EU:n kannattajia enemmän kuin vastustajia. Aivan uskomatonta!

Edellinen huomautus viittaakin 3. sitaatin viimeistä edelliseen kappaleeseen " -- kunnon keskustelua -- ".

Kyllä Perussuomalaiset ovat pitkään ja hartaasti tätä "kunnon keskustelua" yrittäneet virittää, mutta se ei näytä onnistuvan. Usein yrityksetkin joko vaietaan kuoliaiksi, ja räikeimmissä tapauksissa suorastaan valehdellaan. Tästä kuvaava esimerkki ke 17.10 YLE:n uutisissa: kun valiokunnassa äänestettiin EU:n uuden perussopimuksen alistamisesta kansanäänestykseen, "jäi vasemmistoliitto yksin vaatimuksineen".

Timo Soini kertoi minulle seuraavana päivänä, että se oli juuri ja nimenomaan HÄN, joka ylipäätään äänestytti valiokuntaa ko. asiasta!

Tässä siis demokraattisesti valvotun YLE:n uutistoimituksen suoritus.

Mutta mikä on koko tämän tarinan varsinainen yllätys? Se on SK:n artikkelin kirjoittaja. Hän on näet EU:n laajentumiskomissaari Olli Rehn.
Emme voi muuta kuin kiittää vallan ylimmällä tasolla olevan johtohahmon näin loistavasta paljastuksesta, joka sanasta sanaan todistaa, että itsenäisen Suomen ei pitäisi kuulua EU:hun!

SK:n toisen artikkelin sivuutan lyhyesti vain mainitsemalla sen kirjoittajan, otsikon ja yhden lauseen. Kirjoittaja on valt.tri Jarkko Vesikansa, ja otsikko "EU-taju kuutamolla?". Jo otsikko puhuu puolestaan, mutta seuraava lause vielä sitäkin enemmän: "Suomi ei ole aina edes yrittänyt valjastaa kaikkia voimia EU-vaikuttamiseen. Syynä on ollut liiallinen sinisilmäisyys."

Asiaa ei tässäkään voisi selkeämmin ilmaista. Suomi on Rehnin kuvaama, keskinäiseen luottamukseen perustuva oikeusvaltio. Mutta Suomen (naiivi?) luottamus on kokenut pahan kolauksen "isoisten" leikeissä. Eikö tämä havahduta kansaa hereille?

Mitä pitäisi tehdä, ettei itsenäistä Suomea panna aivan halvalla?

06.12.2007
Manu J. Vuorio, valtiotieteiden tohtori, Turku

Yksinkertaista ynnälaskua

Aivan viime päivien EU-keskustelua on pitkälti hallinnut EU:n ja Suomen 141-tuen tulkintaa koskeva erimielisyys. Oliko komissio edes alunperinkään tarkoittanut tukea pysyväksi vaiko vain tilapäiseksi ja aikaa myöten kokonaan poistuvaksi? Tämä tulkintaerimielisyys on niin laaja ja monimutkainen kysymys, että se ansaitsisi aivan oman julkilausumansa. Kiinnostuneet voivat etukäteen tutustua lyhyehköön "johdantoon" em. ongelmasta Paavo Raution yliökirjoituksessa s. A2 ke 31.10. Helsingin Sanomissa.

Kysymys on luonnollisesti Suomen ravinto-omavaraisuudelle sangen tärkeä. Mitä siitä seuraa, jos maatalousyrittäjyys tehdään tämän tukikikkailun varjolla taloudellisesti niin vaikeaksi, että sitä ei enää kannata harjoittaa? Ei hätää: apu on lähellä. Kyllä EU huolehtii...

Tässä liturgiassa on vain unohtunut (ainakin) kolme seikkaa, joista kaikista suuri yleisö ei liene pahemmin edes tietoinen, tai ei ainakaan ole tarkemmin tullut ajatelleeksi jäljempänä esitettyä. Ensimmäinen niistä koskee maataloustuottajien tulevaisuutta, jos heidän ammattinsa harjoittaminen loppuu. Mihin sijoitetaan näin syntynyt valtaisa työttömien armeija?

Itse EU:n omavaraisuus on toinen kysymysmerkki. Ilmastonmuutos on tosiasia, jota ei voi enää sivuuttaa. On kokonaan toinen asia, miten paljon se on seurausta ihmisen toimista, vai onko se sitä lainkaan, koska se ei vaikuta itse pääasiaan. Ääri-ilmiöt ovat lisääntyneet myös EU:n alueella, ja synkimpien ennusteiden mukaan koko Välimeren ympäristö - siis myös Etelä-Euroopan suurten tuottajamaiden alue - tulee aikaa myöten aavikoitumaan. Toinen kysymys siis kuuluu: missä ruoka silloin tuotetaan?

Kolmanteen seikkaan kiinnitti huomiota huoltovarmuuskeskuksen ylijohtaja aika pian surullisen sokeripäätöksen jälkeen. Ei ole aivan selvää, oliko näiden tapahtumien ajoitus niin lähekkäin tarkoitushakuista vaiko pelkkä sattuma. Joka tapauksessa hän ilmaisi YLEn aamu-uutisten 1-uutisena huolestuneisuutensa Suomen kauppalaivaston ulosliputuksesta. Hän kysyi: millä ruoka, joko EU:sta tai mistä muualta tahansa, tuodaan, kun meillä ei enää ole omaa kauppalaivastoa? Ainoa järjellinen johtopäätös tästä voi olla vain: jos logistiikka pettää, eikä omaa ruoantuotantoa enää ole - sitten nähdään vaan nälkää!

Aivan äskettäin (su 25.11.) ilmeni vielä seuraavaa. Jyri Raivio kirjoittaa HS:ssa (mm.), että "-- eduskunnassa valmistellaan kaikessa hiljaisuudessa lakia, joka [mahdollistaisi sen, että] lain tultua voimaan suomalaiset veronmaksajat maksavat tukea minkä tahansa [laivan] omistajalle, vaikka miehistö olisi kokonaan filippiiniläisiä ja vaikka laivassa ei noudatettaisi Suomen työlainsäädäntöä eikä minkään valtakunnan työehtosopimuksia. Ainoa ehto on se, että laivan perässä liehuu Suomen siniristilippu." Raivio lisääkin, että "muutosta on maakravun mahdotonta ymmärtää" - ja niin lienee monen ammattimerimiehenkin!

Eikö sokerintuotantotukien "ulkoistaminen" vielä riittänytkään osoittamaan, millaisessa pelissä olemme mukana? Pitääkö kieltää kaikki muukin maatalous, ja sen myötä ruokaomavaraisuus? Miksi eduskunta valmistelee Raivion kuvaamaa varustamolakia "kaikessa hiljaisuudessa"? Mitä suomalainen veronmaksaja kaikesta edellä kuvatusta hyötyy - ja mitä hän joutuu siitä maksamaan?

Perussuomalaisten Varsinais-Suomen piiritoimikunnan julkilausuma 29.11.2007

"Kapteeni" kadoksissa

Suomen perustuslaissa sanotaan, että ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Ihmettelyn kohteeksi on viime aikoina yhä taajenevassa tahdissa noussut se, mitä tämä yhteistyö valtio"neuvoston" kanssa tarkoittaa: sitäkö, että presidentti johtaa yhteistyössä YHDEN instituution, vaiko ERIKSEEN jokaisen ministerin kanssa? Uskoaksemme perustuslain säätäjä on tarkoittanut ensimmäistä vaihtoehtoa. Mutta tällaisella "joukkueella" täytyy olla "kapteeni", joka tosiasiallisesti on vähintäänkin joukkueensa puheenjohtaja, ellei enempään kykene.

Eduskunnan kyselytunnilla 27.9.2007 ko. kapteeni osoitti olevansa jopa tähän puheenjohtajuuteen kykenemätön. Timo Soinin esitettyä hänelle suoran kysymyksen, luottaako Suomi EU-komissioon sopimuskumppanina (kyllä tai ei), tämä ei joukkonsa edessä kyennyt edes vastaamaan, vaan siirsi vastuun maatalousministeri Anttilalle - joka ei toki hänkään vastannut suoraan "kyllä" tai "ei", vaan väistellen, kuten itse kapteenikin aiemmin oli asian esittänyt: suhtautuminen komissioon tulee "muuttumaan".

Miksi Timo Soini esitti kysymyksensä näin mustavalkoisessa ja vaihtoehdottomassa, poissulkevassa joko-tai-muodossa? Syyn tietävät kaikki. Komission uusin "sokerikuorrutettu" tivolihattara, sirkustemppu, oli leikata sokeritukea uudelleen, koska edelliset eivät rajoittaneet ylituotantoa riittävästi. Suomi odotti luottavaisin mielin päätöstä, koska oli viime kierroksella jo osansa tehnyt - mitä moni muu jäsenmaa ei suinkaan tehnyt. Mitä komissio päätti?

SUOMEN TUKEA LEIKATTIIN TOISTAMISEEN - VAIKKA SE OLI OMAN UHRINSA JO ENSIMMÄISELLÄ KIERROKSELLA TÄHÄN POHJATTOMAAN "MOOLOKIN" KITAAN ANTANUT!

Viimeistään tässä vaiheessa alkoi kansakin havahtua: perisuomalainen oikeudentunto ja luottamus olivat kokeneet niin kovan kolauksen, että pääministerinkin oli pakko pidättäytyä muuten jo tavanomaiseksi käyneestä "hyvä sopimus EU:n kanssa"-liturgiastaan - josta tietysti kaikki kiitos hänelle. Mutta Timo Soinin edessä rohkeus petti!

Suomi oli aiemmin maailmalla tunnettu PST-kalustostaan: "Perkele, Sisu, Talvisota". Varsinkin "sisu" on ollut nimenomaan suomalaiskansallinen ominaisuus - mutta ei sitäkään äärettömiin riitä, kun tulee jo vastaan "sisuuntuminen" - "jo riittää!" oli joskus muinoin Veikko Vennamonkin taisteluhuuto.

Nyt on Suomen kansan pettämisen EU:n toimesta loputtava: tämä olkoon se viimeinen "hunajan" pisara, mitä sieltä päin enää siedetään!

Perussuomalaisten Varsinais-Suomen piirin syyskokouksen julkilausuma 3.10.2007

"Missä EU, siellä ongelma!"

"Missä EU, siellä ongelma!"

Tuttu, lyhyt, puheenjohtajamme Timo Soinin lausahdus. Nyt luettavana olevan tarinan edetessä tultaneen huomaamaan, että lausahdukseen voisi jo kirjoittaa jatko-osan: "...JA MISSÄ EURO, SIELLÄ VIELÄ SUUREMPI ONGELMA". Näin siksi, että kaikki EU-maat eivät ole ottaneet euroa käyttöön, ja näin ollen jäljempänä ilmenevät ongelmat eivät koske(ne?) näitä "kaukoviisaita" siinä määrin kuin euro-ansaan langenneita.

Muutamia havaintoja EU-"uudistus"-sopimuksen (vai mikä sen nimi tätä la 2209 kirjoittaessani lieneekään - sanaa "perustuslaki" sen yhteydessä ei ainakaan saa mainita: siitä kun voisi seurata kansallisella tasolla paineita kansanäänestykseen, jota tietyt EU-vouhakkeet pitävät koko nyt esillä olevan katastrofin yleisen hyväksymisen kannalta KAMALIMPANA uhkana!) nykytilasta.

HS ke 0606, 1. pääkirjoitus: "EU valinnee perustuslain sijaan paikatun tilkkutäkin", ja heti to 0706 kokonaista 22 riviä tilaa vienyt yhden palstan juttu, häveliäästi sisäsivun A5 alareunaan häivytettynä, "Perustuslakivaliokunta esittää uutta yksikköä lainvalmisteluun". Siinä sanotaan mm., että "Valiokunnan mielestä sen pöydälle tulee lakiesityksiä, joiden perustuslainmukaisuus olisi ollut pääteltävissä valiokunnan aikaisemmista päätöksistä" - kas näin pyritään häivyttämään pl-vk:n edellisessä versiossa ilmennyt loukkaus, jossa Ahvenanmaan maakuntapäivien (mahdollisesti kielteistä!) kannanottoa jo ennakolta lähes haukuttiin!

Eivätkö viime aikojen tapahtumat, koskien ministeri Häkämiehen ja muun valtioneuvoston sekä tasavallan presidentin välistä debattia (puhumattakaan kuluneen viikon Sarkozy-uutisista!), vielä riitä osoittamaan, että isänmaan SISÄINENKIN tilanne on varsin sekava? Miksi pitäisi vielä perustaa lisää kallispalkkaisia virkamiesinstituutioita (samaan kategoriaan kuulunevat ministeri Pekkasen "varaministerit"!), kun on olemassa tällä hetkellä voimassa vallitseva perustuslaki (jota ei ainakaan vielä ole kumottu!)? Liikuttavan yksimielisesti sekä presidentti että valtioneuvoston puheen"johtaja(?!)" kuitenkin toteavat, että perustuslain mukaan toimitaan. - Asiaan voi tutustua esim. HS:n su 1609 sivuilta A2, Erkki Pennasen kolumnista, saman sivun "Muut lehdet" Keskisuomalainen-sitaatista, A4 Kaarto-Mikkosen sekä A5 Jarmo Huhtasen artikkeleista, näin alkuun...

Edellinen jääköön hautumaan lukijain - ja äänestäjien! - mieliin seuraavia vaaleja odoteltaessa; jatkossa sen sijaan hieman laajemmin monsieur Sarkozyn uusimmista "kujeista".

HS ma 1709, 1. pääkirjoitus: "Talouden linjaukset jakavat Keski-Euroopan jättiläisiä" - miten olikaan Euroopan Yhteisön asian laita? Eikö pitänyt olla "yhteisö", jolla on yhteiset, multilateraalisiin valtiosopimuksiin perustuvat säännöt - vai eikö alusta alkaen edes pitänytkään? Oliko kyseessä suuri puhallus, jossa EU:n "jättiläiset" ottaisivat mitä suinkin vain haluaisivat ja kykenisivät, ja antaisivat (varsinkin pienten ja näin ollen "äänivallattomampien" yhtiömiesten!) tulla toimeen kuten pystyvät?

HS ti 1809, tunnetun EU-apologeetta Olli Kivisen (hänen yleisen asenteensa huomioonottaen hämmästyttävän kriittisestä!) kolumnista sivulta A2 "Sarkozy haluaa johtaa EU:ta", seuraava lainaus:
"[EU:n yhtenäisyyden saavuttamisessa] pätee peruskoulun ekaluokkalaisillekin painotettu yleisinhimillinen perusasia: yhteispelillä se sujuu -- [yhtenäisyys] puolestaan nojaa yhteisesti sovittujen sääntöjen noudattamiseen.
Keskeinen ärtymyksen aiheuttaja onkin Ranskan piittaamattomuus yhteisistä sopimuksista -- ennen muuta euron perustana olevasta vakaussopimuksesta.
Suomen tapaisille pienille maille [Sarkozy] on tehnyt [jo aiemmin] selväksi, ettei hän välitä pienistä maista --." (kursivoinnit MJV)

Taidatkos sen selkeämmin sanoa - mitä "Suomen kaltaisilla pieniltä mailta" ylipäätään on tekemistä tässä suuressa sirkus- ja ilveilykappaleessa, jota EU:ksikin kutsutaan? - Etsimättä tulee mieleen Jukolan Juhani, jonka heinänteon keskeytti ukkosmyrsky: "Minä kysyn: mitä on Taivaan sontaratasten tekeminen minun pelloillani, koska minä vasta heinää teen?" - mitä on EU:n "sontaratasten" tekeminen itsenäisen kansallisvaltio Suomen asioissa? Tyhmyyttäänkö, tietämättömyyttäänkö - vai välinpitämättömyyttäänkö! - Suomi äänesti siihen liittymisen puolesta? Voi voi sentään...!

Miten ollakaan, saman lehden SAMALLA sivulla, on Matti Luodon "Vieraskynä"-kirjoitus, jonka otsikkonakin on "Sepa on euroakin suurempi muutos", ja alaotsikkona "Vastedes kansalliset pankki- ja automaattikortit poistuvat käytöstä". Sen siteeraaminen veisi liiaksi palstatilaa, joten jätän jokaisen luku- ja ajattelu! - taitoisen luettavaksi ko. jutun. Joka tapauksessa: jäljet pelottavat - eikö juuri hiljattain MOT-ohjelmassakin jo käynyt ilmi, miten haavoittuvia ylikansalliset internet-yhteydet ovat? 19-vuotiaan nuorukaisen haittaohjelmilla saastutettiin miljoonia kotikoneita!

Toteutuuko NYT se historiallinen "finis Finlandiae", jota eräs toinen taho jo runsas vuosisata sitten ajoi, jopa kahteen eri otteeseen?

Mutta palataan asiaan.

Vielä saman päivän HS B1 tietää kertoa, että "Ranska lähenee USA:ta Iran-kovistelussa. Ulkoministeri Kouchner varoitti 'sodasta'". Jatkossa saman toimittajan, Heli Suomisen kommentti "Epädiplomaattista diplomatiaa" (mistä syystä tuleekin mieleen Häkämiehen Washington-puhe!). Vielä samassa yhteydessä Ilkka Ahtiaisen jälkikirjoitus, otsikoitu "Merkel kieltäytyi Sarkozyn ydinasetarjouksesta. Sarkozyn kerrotaan loukkaantuneen (!!!) yhteistyötarjouksen torjumisesta." (Tästä muistuu mieleen USA:n ulkoministeri Ricen (eräs) Lähi-idän vierailu, jossa hän toi julki "syvän närkästyksensä" muslimien itsemurhaiskuista - ikään kuin USA olisi niihin TÄYSIN syytön!) - Tällä tavalla siis presidentti, joka ITSE kieltäytyy noudattamasta yhteisesti sovittuja pelisääntöjä!

Kuin pisteeksi i:n päälle "kovistelusta", EDELLEEN sama lehti ja sivu, Kalle Koponen, Uutisanalyysi: "Ruotsin porvarihallitus ui rauhallisesti vastavirtaan. Huonot kannatusluvut eivät huoleta Reinfeldtia".

Mutta siirrytään seuraavaan päivään, ke 1909.

HS B2, Annamari Sipilä: "EU:n uudistussopimus on jo yli puoliksi valmiina" - tästäkin lyhyt lainaus:

"Kuinka monta juristia tarvitaan kirjoittamaan EU:lle uusi sopimus? Tasan 54. Ja vielä kaksi valvojaa päälle.

Edustaja[n pitää olla] teräväpäinen ranskan- ja englannintaitoinen lakimies. -- Sopimusluonnos käydään läpi sana samalta ja rivi riviltä.

[Joskus] yhtä sanaakin punnitaan pitkään." (kursivointi MJV)

Herää kysymys: pitääkö sopimusluonnosta tutkia näin mikroskoopin tarkkuudella (ja mitä se maksaa!), jos sopimuskumppanit voivat luottaa toisiinsa? Vastaan siihen saman tien: ylipäätäänkin täytyy, ja erityisesti, kun on jo nähty, mihin nämä "erinomaiset sopimukset" EU:n kanssa ovat Suomenkin johtaneet!

Saman lehden sivulla B7 jatkuvat sankari-Sarkozyn luonnekuvan paljastukset. Annamari Sipilä kirjoittaa, otsikolla "Ranskan omapäinen talouslinja ärsyttää muita EU-maita" seuraavaa. Ensin hän kuvaa, miten Sarkozy on valtiovarainministerikokouksessa Portugalissa onnistunut suututtamaan sekä EKP:n puheenjohtaja Trichetin että euromaiden ryhmän puheenjohtaja Junckerin. Ja näin itse kokouksessa:

"[T. ja J.] kuuntelivat S:n referaatteja kivikasvoisina. -- Herroista näki, että he olisivat toivoneet suuren euromaan presidentiltä hieman toisenlaista asennetta.

-- Talouskomissaari -- näpäytti, että 'Ranskan pitäisi [ensin] nähdä vaivaa [oman budjettivajeensa korjaamiseksi, johon uusi johto ei ole ollut halukas]'. [Sipilä jatkaa] Mutta pitäisikö Ranskan sitten nähdä vaivaa? Logiikka menee näin: jos iso euromaa on välinpitämätön euroalueen tavoitteiden suhteen, kärsivät siitä pian muutkin, yhtenäisyys rakoilee ja eripura lisääntyy. Vajeeseen taipuvaiset alkavat ottaa kapinallisesta mallia". (kursivoinnit MV)

Olen joskus aiemmin kirjoittanut sopimuksista ja niiden pidettävyydestä "pacta sunt servanda"-hengessä, joka on ainoa tae sille, että voimme luottaa sopimuksen toisiin osapuoliin; en voisi lainkaan vakuuttavammin kuvata asiaa kuin Sipilä yllä!

Mutta Sarkozya ei pidetä "häirikkönä" pelkästään euro-maiden joukossa, vaan myös itse "mahtivaltion" sisällä. Heti edellisen artikkelin vieressä Heli Suominen otsikoi "Sarkozyn uskottavuus koetteilla kotimaassakin" (!). Tämä ilmenee seuraavasta:

"'S:lla on hyviä (!) ajatuksia, mutta nyt hänellä on ongelmia tyylin, muotoilun ja uskottavuuden kanssa', arvioi ekonomisti Laurent. -- Vaikein on uskottavuusongelma. L. jatkaa: 'Uskottavuusongelma tulee ristiriidasta. S. haluaa euromaiden toimivan entistä tiiviimmässä -- yhteistyössä, mutta hän ei noudata sopimuksia, joita on yhteistyössä tehty'" (kursivoinnit MJV)

Tässä yhteydessä viittaan jo aiemmin esillä olleeseen Annamari Sipilän HS:n artikkeliin ke 1909! - Toisaalta voidaan yhtä hyvin kysyä: mitä virkaa on tällä valtaisan juristijoukon vaivannäöllä, jos sopimusta siitä huolimatta rikotaan niin huolettomasti kuin edellä on esitetty? Muistaakseni S. suvaitsi "ilmoittaa" (miten taaskin nousee etsimättä mieleen oman pääministerimme "ilmoitus", jonka mukaan EU-perustuslaista ei järjestetä kansanäänestystä - ja asia oli sillä selvä!) heti tultuaan presidentiksi, että Ranskaa alkaa noudattaa budjettikuria vasta vuonna 2010 - nyt tätäkin on lykätty jo kahdella vuodella eteenpäin!

Eivätkä Sarkozyn "urotyöt" vielä tähänkään päättyneet...

HS to 20 B1, Heli Suominen: "Sarkozy karsii Ranskan virkamieskuntaa", ja tämän alla: "Opettaja: Luokkien koot jo äärirajoilla." Sekä Ranskan että Ruotsin kovistelut näyttävät vain voimistuvan (oliko muuten Ruotsin esimerkki niin "kiehtova", että harhautti Suomenkin äänestäjät?).

Olkoon tässä ensin alkuun lyhyesti pohdittavaa; jotain saattoi näinkin lyhyellä aikavälillä jäädä poiskin, mutta kun uutisten tarjonta on tätä suuruusluokkaa, ei kaikkea MILLÄÄN ehdi - hyvä kun juuri ja juuri SEURATA ehtii! - kommentoida! Kyseessä ovat niin suuret ja kiireelliset asiat, että hyvä, kun tähänkin asti kykenee venymään!

Vielä lisää pohdittavaa. Kun sanotaan, että tällainen sananvääntö ja -kääntö on pelkkää pilkunviilaamista (tai -*:sta), retoriikkaa, juristeriaa jne., miksi näin sitten menetellään? Tietysti halutaan, että asiat tehdään yksiselitteisiksi, eikä niitä tarvitsisi alvariinsa hypätä lakituvassa tulkitsemassa. Mutta siellä ovat TAAS samat pilkun- jne. vastassa. Jotkut jopa sanovat, että antaa herrojen hoitaa tuollaiset asiat: tarkoittaako tämä sitä, että Suomen kansa, jolle valta (toistaiseksi kumoamattoman!) perustuslain mukaan kuuluu, on sellaista "tiedotonta, tahdotonta, toivotonta ja aivotonta massaa", jollaiseksi Hannu Karpo takavuosina sanoi silloisen tieliikenneasetuksen leimaavan jalankulkijat? Jakob Söderman ainakin oli toista mieltä, kun hän Turun Sanomissa su 220804 toteaa, että EU:n perustuslaki on aivan liian suuri asia jätettäväksi pelkästään poliitikkojen päätettäväksi! - Eli juoni jatkuu: jos sopimus hyväksytään, se (ilmeisesti!) perustuu siihen, että osapuoliin luotetaan - jos EI luoteta, miksi hyväksytään koko sopimus? Jos selkeästi osoittautuu, että sopimuskumppanit ovat epäluotettavia, miksei sopimusta sanota irti, viimeistään nyt, kun uusi EU-pl on tulossa (ja jos Suomen julkisen vallan tähänastisista mielen ja sielunliikkeistä jotain voi päätellä, niin myös hyväksyttäväksi)?

Vielä epilogi.

Kun nyt vääjäämättä näyttää siltä - edellä esitetystä huolimatta! -, että uutta sopimusta Suomessakin vaan posket hehkuen puuhataan, jätän avoimeksi kysymyksen:

Mitä muita keinoja on käytettävissä kuin kansanäänestys? Lyhyt konsultaatio Turun Yliopiston valtio-opin professori Matti Wibergin kanssa näet osoitti, että kansanäänestys voi Suomessa juridiselta statukseltaan olla vain neuvoa-antava, mutta ei lopullisen päätöksen tekijöitä sitova.

Pitäisikö NOPEASTI ruveta tutkimaan KKO:n entisen presidentin Leif Sévonin ennen edellisen päätöksen tekoa 051206 esittämää Ahvenanmaa-kysymystä VIELÄ kerran? Oliko vai eikö se ollut voimassa olevan perustuslain vastainen? Jos oli, ei UUTTAKAAN päätöstä voida tehdä juuri syistä, jotka Sévon esitti - jos ei ollut, jää jäljelle enää YKSI murheellinen kysymys: mitä virkaa on eduskunnalla, joka voi tulkita perustuslakia oman isänmaansa etua vahingoittamalla tavalla? Eikö tällaista menettelyä tavata kutsua maan- tai valtiopetokseksi?

Viimeksi eilen saatiin näyttöä nykyisestä hulinamenosta, kun puhemies joutui kopauttamaan nuijalla pöytään ja toteamaan, että ellei parlamentti nyt rauhoitu, istunto täytyy keskeyttää. Tästäkö mallia, miten anarkismiin edetään? Seuraukset täytyy sitten vaan kestää, sekä päättäjien että niihin syyttömien kansalaisten - ellei kansalaisten syyksi sitten lasketa sitä, että HEHÄN eduskunnan ovat valinneet!

23.09.2007
Manu J. Vuorio, valtiotieteiden tohtori, Turku

Suomen ja Venäjän valtiosopimuksesta ja NATOon liittymisestä

HS la 28.07.07, A4, Pekka Mykkänen: "Virkamies arveli kuitenkin, että kansainvälisten sopimusten tai käytäntöjen rikkominen -- voisi olla vahingollista yhteistyön kannalta." - Sama lehti, seuraava sivu A5, Juhana Rossi: "Suomella on myös niinsanotusti hyvä maine maailmalla."

- Näistä kahdesta sitaatista on hyvä aloittaa!

Jos äskeinen oli esipuhe, niin johdannoksi kirjoitan: seuraavan tekstin tarkoitus ei LAINKAAN ole ottaa kantaa siihen, pitäisikö Suomen liittyä NATOon vaiko ei, vaan herättää keskustelua pacta sunt servanda-periaatteesta (jälleen kerran!), erityisesti, kun toinen osapuoli on melko arvaamaton: muistettakoonpa vain (esim.!) puutullikiristys ja Pietarin sataman suomalaisille vuokratun alueen väkivaltaisuuksiin perustuva "pakko-otto" Pietarin kaupungille!

Valitettavat syyt ovat myöhäistäneet tämän artikkelin syntymistä siinä määrin, etten pysty aivan tähän hätään päivämäärän ja lähteen tarkkuudella dokumentoimaan kaikkia viittauksiani, mutta jos sitä vaaditaan, teen siihenkin. Koetan nyt vain ydinkohtiin tiivistäen hahmotella, mistä minun mielestäni on kysymys.

(Julkisen) keskustelun aloittivat jo ennen Tallinnan patsaskiistaa valtio-oppineet Ilkka Saraviita ja Lauri Hannikainen esittämällä lyhyessä HS:n artikkelissaan Suomen-Venäjän nykyisen (siis YYA-sopimuksen korvaavan) valtiosopimuksen erään tietyn turvalausekkeen saattavan estää Suomen liittymisen puolustusliitto NATOon.

Itse patsaskiistan melskeissä tai välittömästi sen jälkeen Venäjän parlamentin ylähuoneen korkea-arvoinen sotilasedustaja varoitti sangen tiukkaan sävyyn Suomea "heittäytymästä minkäänlaiseen NATO-seikkailuun."

Seuraava vaihe oli YLEn toimittajan audienssi Moskovan Carnegie-laitoksen (seuran, yhdistyksen, tutkimuskeskuksen?) toimihenkilön luona, joka näytettiin YLE-uutisissakin. Carnegien edustaja sanoi heti alkuun, että hän on omasta puolestaan varma, että "Venäjä ei jätä käyttämättä lausekkeeseen sisältyvää varaumaan", ja päätti haastattelun antamalla Suomelle "hyvän ohjeen ja neuvon ottaa ennen mitään päätöksentekoa yhteyttä toiseen sopimuspuoleen".

Tästä ei kestänyt kuin "yön yli", tai korkeintaan muutama päivä, kun ulkoministeri Kanerva Turun kauppatorilla toimitetussa aamu-tv-katsauksessa kertoi seuraavaa. Olemme täysin analogisessa tilanteessa kuin 1973, kun keskusteltiin EEC-kysymyksestä. Silloin Suomi otti ennen mitään päätöstä yhteyttä toiseen "korkeaan sopimuspuoleen" (elettiin YYA-liturgian aikaa!), ja tämä sanoi, ettei aseta estettä Suomen liittymiselle EEC:hen. Asia oli tällä konsultaatiolla sovittu - pacta sunt servanda! - Samoihin aikoihin myös pääministeriltä tiedusteltiin kantaa tähän asiaan. Hän kuittasi sen lähes naureskellen "taas sellaisena mätäkuun juttuna"!

Tosin sekä TS:n pääkirjoitus 30.06. (jossa puhutaan "YYA-sopimuksen haamusta") että pääministerin samalle lehdelle antama haastattelu 04.07. ("turvallisuuspolitiikka on politiikkaa, ei juridiikkaa") ovat varmasti (ainakin lähes?!) oikeassa. Se ei kuitenkaan poista sitä riskiä, että toinen osapuoli "ei jätä käyttämättä option tulkinta-mahdollisuutta" omien etujensa mukaisesti (Moskovan Carnegien edustaja), erittäinkin, jos sillä on tarvetta näyttää valtaansa ja mahtiaan (vrt. Pietarin satama-episodi), joka helposti voidaan naamioida "sopimusrikkomuksesta" aiheutuneeksi.

Huolimatta prof. Pekka Pihlannon artikkelista (TS 15.07.), jonka mukaan Saraviita-Hannikaisen kannanotto edustaa "todella huonosti harkittua juristeriaa", kaivamme mielestäni verta nenästämme, jos yritämme tehdä päätöksiä ja sitoumuksia toista sopimuspuolta etukäteen kuulematta.

Sitten päästään kuluvaan viikkoon. Jaakko Blomberg on otsikoinut HSn yliönsä ma 06.08. "Suomen ja Venäjän sopimus ei estä Suomen NATO-jäsenyyttä. Hän kirjoittaa:

"Tietenkään ei voi sulkea pois mahdollisuutta, että Venäjä vetoaisi sopimukseen siinä tapauksessa, että Suomi päättäisi hakea NATOn

jäsenyyttä. Mutta tällaisella vetoamisella ei olisi oikeudellisia perusteita, vielä vähemmän poliittista uskottavuutta."

- Tätä kommentoin samalla tavalla kuin Pihlantoakin: vaikka KOKO Suomen historia Ison vihan ajalta aina Neuvostoliittoon asti unohdettaisiin, se ei muuta SITÄ tosiasiaa, että naapurimme lienee nyt arvaamattomampi kuin koskaan ennen. – Mistä kertovatkaan puutullikiristys ja juuri pari-kolme päivää sitten kuultu uutinen, jonka mukaan Viron rautatiet joutuu irtisanomaan 200 työntekijää, kun liikenne on hiljentynyt (patsaskiistan seurauksena)? Entä koko itärajan käsittämätön rekkaruuhka?

Edellä esitetyn valossa pidän (arvostamani SK:n!) päätoimittaja Tapani Ruokasen (SK 27/06.07.07, s. 5) esittämää "PS-huomautusta", jonka mukaan "Suomi päättää Natosta ihan itse, ei vilkuilemalla Venäjä-sopimuksia", vähintäänkin ajattelemattomana, ehkä jopa ylimielisenä, ja pahimmillaan peräti törkeänä. Menettääkö Suomi siinä jotain, jos se täysin kansainvälisoikeudellisen diplomatia-etiketin mukaan ottaa yhteyttä toiseen sopimuspuoleen? - Vetoan taas kaikkeen edellä esitettyyn evidenssiin!

Loppukaneetiksi: muistutan UUDELLEEN, että koko jutun tarkoitus EI ollut ottaa kantaa Suomen NATO-jäsenyyteen - kyse on jostain AIVAN muusta, tässä kontekstissa!

Manu J. Vuorio, valtiotieteiden tohtori, Turku

PS. Viitaten aiempaan artikkeliini poliittisesta retoriikasta ja siitä, miten vaalikansa ei välttämättä jaksa lukea/ajatella asioita niiden loogiseen johtopäätökseen asti, vielä seuraava miete.

Kirjoittaessaan artikkelia "Hoitajien jättipotti kuivahtaa" (Suomen Kuvalehti 27/06.07.07, ss. 34-38) "toimittaja Tuomo Lappalainen viittaa ma 12.02. Iltalehteen. Siinä kaikille eduskuntapuolueille esitettiin koko aukeamalle levitetyssä jutussa vastattavaksi "kyllä" tai "ei" seuraavaan väitteeseen: "SAIRAANHOITAJIEN PERUSKUUKAUSIPALKKAA PITÄÄ NOSTAA VÄHINTÄÄN 500 EUROLLA". - Ja näin Lappalainen kommentoi vastauksia:

"Puolueissa yritettiin olla niin rehellisiä kuin kuukausi ennen vaaleja vain oli mahdollista. Yksikään niistä ei luvannut koko summaa kertarysäyksellä, joillain oli suuriakin varaumia." Tämän jälkeen seuraakin mielenkiintoisin kohta: "Harva jaksoi kuitenkaan lukea vastauksia kokonaan. Useimmille jäi vain mieleen toimituksissa kaikkien muiden paitsi keskustan vastauksen päälle lätkäisty punaisenkirkuva 'kyllä'".

Jutun loppuhuipentuma kertoo myös jotain oleellista:

"Kun Iltalehden juttu oli ilmestynyt -- 500 euron vaatimus jäi elämään omaa elämäänsä, eikä kukaan enää muistanut, etteivät sitä olleet lupailleet ketkään muut kuin Iltalehden toimittajat".