torstai 16. lokakuuta 2008

Ovatko mielenterveyspotilaat yhteiskuntamme ongelmajätettä?

Toimittaja Marjo Valtavaara kirjoitti mielenterveysasioista (HS 2.2.2008, s. A5) syviä ajatuksia herättävän artikkelin. Sen "Tietokulma"-osan viimeiseen kappaleeseen oli kuitenkin pujahtanut asiavirhe. Siellä näet sanottiin, ettei sairastunutta voi pakottaa hoitoon niin kauan, kun kyse ei ole vakavasta mielisairaudesta, jonka vallassa ihminen on vaaraksi itselleen ja muille. - Palaan tähän teemaan tuonnempana.

Eikö mt-potilaitten ja -kuntoutujien ala-arvoisesta kohtelusta - tai pikemminkin kohtelematta jättämisestä! - jo ole kirjoitettu riittävästi, että asioihin saataisiin jonkinlainen parannus? Ilmeisesti ei, koska tilanne vain jatkuu.

Suomen kansa ikääntyy vauhdilla, kun suuret ikäluokat vanhenevat. Heitä on aikanaan (1947-52) syntynyt runsaasti yli puoli miljoonaa. Yhä enenevä osa tulee - elinaikaennusteen mukaan - olemaan jossakin vaiheessa hoidon tarpeessa.

HS olikin pääkirjoituksessaan su 17.2 kiinnittänyt huomiota vanhusten (joita nyt ikääntyvät sadattuhannet kansalaiset ovat joidenkin vuosien kuluttua) hoidon laatuun ja sen valvontaan. Laatusuosituksista ja ohjeistuksista todettiin, että ne yksin eivät riitä.

Pääkirjoituksessa tuli esille myös asia, johon ei näytä parannusta tulevan: "Pahin esimerkki ohjeiden olemattomasta voimasta on 1990-luvulta, kun mielisairaaloista suuri osa lakkautettiin ja kuntien piti rakentaa tilalle toimiva avohoitoverkosto mt-potilaille. Sitä verkostoa ei ole rakennettu vieläkään." (kursivointi MJV)

Psykiatri Yrjö O. Alanen esitti huolestuneisuutensa jo 12 vuotta sitten (Kanava 2/1996) julkaistussa artikkelissaan "Mt-potilas ajan aalloilla". Tässä hän totesi mm., että "1990-luvun puolella terveydenhuollon säästötoimenpiteet ovat iskeneet lujasti juuri psykiatrisiin toimintoihin, johtaen siihen, että sairaalapaikkojen vähentämistä on jatkettu lähes kiihtyvässä tahdissa, samalla kun hoidon tason säilymiselle ja potilaiden hyvinvoinnista huolehtimiselle välttämätön avohoidon kehitys on hidastunut ellei kokonaan pysähtynyt." - Ja mihin päädyttiin? "Tämän seurauksena syntyi niin sanottujen 'katuskitsofreenikkojen' kasti. Psykiatrit vastustivat tätä kehitystä, mutta olivat voimattomia sitä pysäyttämään."

Olisiko julkisella vallalla tarpeeksi voimaa pysäyttää tämä "kehitys" nyt, varsinkin kun Suomella väitetään menevän paremmin kuin koskaan aiemmin? Mikä tulee olemaan nyt vanhenevien ihmisten osa tässä suositusten ja ohjeistusten viidakossa, jos seuraukset ovat samat kuin mt-potilaitten kohdalla?

Psykiatri Seppo K.J. Utria sanoi mielipidekirjoituksessaan "Puolustuskyvyttömiä sairaita ei saa jättää avohoidon nimissä heitteille" (HS 22.4.1996) että "välillä on näyttänyt siltä, kuin avohoidosta olisi tullut pakkomielle, johon hinnalla millä hyvänsä pyritään. Psykiatrian rakennemuutos on saamassa ikäviä ja eettisesti arveluttavia piirteitä. Hoitojärjestelmä on alistunut liian helposti yhä niukkeneviin resursseihin ja psykiatriasta puristetut säästöt on käytetty muualle kuin sen omien avohoitovalmiuksien parantamiseen mikä kuitenkin alun perin oli sairaansijojen supistamisen ehto." (kursivointi MJV)

Utria jatkoi kritiikkiä artikkelissaan "Valohoidosta (avo)hoitoon" (Suomen Lääkärilehti 22-23/1996, s. 2289) lähes samoin sanoin kuin Alanen. Siinä hän kirjoitti, että "sairaaloiden alasajon jälkeen avohoitoa ei kehitetty hoitotarpeen pohjalta, vaan suuri määrä potilaita uloskirjoitettiin ei-kenenkään-maalle, jossa heidän vain toivottiin jotenkin selviytyvän, joko omaisten tai oman onnen varassa. Ammatillinen hoito-ote katkesi tässä vaiheessa ja syntyi käsite 'katuskitso'." (kursivointi MJV)

Vielä näyte Utrian silloisesta ajattelusta artikkelissa "Tahdosta riippumaton psykiatrinen hoito - kriittinen tarkastelu" (Suomen Lääkärilehti 32/1996, s. 3442). Siinä hän osuu - ainakin omasta mielestäni - todella tärkeään asiaan, nimittäin "mielisairaslaki on tiukka, ja lainsäätäjä on siirtänyt lain painopisteen enemmän suojaamaan yksilöä väärältä vapauden riistolta kuin huolehtimaan hänen tarpeenmukaisen hoidon toteuttamisestaan. Näin on sairaansijat saatu alas, mutta myös luotu tilanne, jossa hoito ei usein toteudu silloinkaan, kun yksilön henkinen terveydentila sitä vaatisi." (kursivointi MJV)

Ilmaisulla "todella tärkeä" edellä tarkoitan seuraavaa. Nyt näyttää lainsäätäjän tarkoitus olevan antaa yksilölle niin paljon oikeuksia ja vapauksia, että hänen vastuunsa omasta itsestään ja velvollisuutensa kansalaisyhteiskuntaa kohtaan sen jäsenenä ovat sitovampia kuin yhteiskunnan häneen suuntautuvat vastuut ja velvollisuudet. Yhteiskunnan velvollisuudet supistetaan minimiin, usein kansalaisen hyvinvoinnin kustannuksella. Tällainen linja ei voi olla kansalais- ja ihmisoikeusartiklojen mukaista. Yhteiskunta ei voi vapautua vastuustaan pitää huolta heikommin menestyvistä jäsenistään. Tämän todistaa jo Suomen laki. - Myöskään ei tänä päivänä ole enää syytä puhua "holhousyhteiskunnasta" alentavaan sävyyn: ajoittain näyttää siltä, että kansalaisia ei holhota edes tarpeeksi.

Seuraava esimerkki on kuusi vuotta uudempi. Ylilääkäri Kaj Palmgren erosi virastaan Tammiharjun sairaalassa vastalauseeksi jatkuville säästövaatimuksille. Hän lausui toimittaja Merja Ilpalan haastattelussa (Turun Sanomat 25.9.2002), että "en halua enää valehdella potilaille, että systeemi on hyvä. Enkä tahdo katsella, kun sairaalan henkilökunta juoksee kieli vyön alla ja uupuu. Vuonna 1989 säädettyä erikoissairaanhoitolakia myötäillen supistettiin sairaanhoitoa, supistettiin avohoitoa, supistettiin kaikkialta. Se mikä psykiatriassa säästettiin siirrettiin yleissairaanhoidon puolelle." (kursivointi MJV)

Em. artikkelin seuraavana väliotsikkona oli "Terveydenhoito on perusoikeus." Niin sen tulisikin olla - mutta onko se ollut sitä mt-potilaiden kohdalla enää mainitun vuoden 1989 jälkeen? Onko kyse siitä, että se ei ole sellainen perusoikeus, joka on turvattava, vaan sellainen, joka on vain pyrittävä turvaamaan? Perustuslain 2. luku esittelee Suomen kansalaisen perusoikeudet. Sen 23§ sanoo: "Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien -- toteutuminen." Kuitenkin 18§, "Oikeus työhön" taas toteaa: "julkisen vallan on -- pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön." Sen sijaan 19§, "Oikeus sosiaaliturvaan", mainitsee yksiselitteisesti: "Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään -- huolenpitoon. Julkisen vallan on turvattava -- jokaiselle riittävät -- terveyspalvelut." - Ei liene epäselvää, onko nykyisten katuskitsojen elämä ihmisarvoista vaiko ei.

Useat psykiatrit pitävät lainkohtaa, jossa vaaditaan, että potilaan pitää olla "mielisairas" ("of unsound mind", Euroopan Ihmisoikeussopimus 5. artikla, varauma 5e) suurena ongelmana. Jo itse termin eksakti määrittely on vaikeaa, ja se voidaankin tulkita esim. pelkästään "vakavaksi psykoosiksi." Tämä puolestaan sulkee pois hoitoon pääsyn potilailta, joilla on jokin hetkellinen ahdistus, masennus tai tuskatila. Tässä palaan alussa mainitsemaani toimittaja Valtavaaran virheelliseen ilmaisuun.

Jos sanotaan, että henkilön täytyy olla vaaraksi itselleen ja muille, tarkoittaa se sitä, että kummankin ehdon on täytyttävä, jotta potilas voidaan ottaa pakkohoitoon. Sen sijaan, kuten lakikin (Mt-laki 14.12.1990/1116 (So 409) 2luku §8 2mom) sanoo, pakkohoidon edellytykset täyttyvät, jos potilas on vaarallinen itselleen taikka toisille. Tämä "taikka"-disjunktiivi ilmaisee, että kumpikin syy yksin on riittävä ehto. Jos laki määrittelisi ehdot "ja"-konjunktiivilla, se olisi ristiriidassa em. 5. artiklan kanssa. Siinä näet mainitaan myös kanssaihmisten turvallisuus, "security of persons", jonka julkinen valta on velvollinen turvaamaan. Näin päästään paradoksiin, jonka mukaan julkisella vallalla ei olisi oikeutta ottaa hoitoon henkilöä, joka on vaarallinen vain muille (!).

Juuri tästä syystä ja-sanan käyttö on virheellinen ilmaisu. Valitettavaa onkin, että suuri yleisö tuntuu ottaneen asian juuri näin kirjaimellisesti: itselleen saa tehdä mitä vain, kunhan ei ole häiriöksi muille. Tällainen viattomalta näyttävä virhe vahvistaa edelleen tätä käsitystä. Asia kääntää kaikkein järkyttävimmän puolensa näkyville, kun katsotaan tämän päivän tilannetta. Nykyään pakkohoitoon joutuminen lienee vähemmän pelottavaa kuin ylipäätään hoitoon pääsemisen vaikeus, usein jopa mahdottomuus.

Lukuisatkin säädökset potilaan oikeuksista toteavat, että potilaalla on oikeus lopettaa hoito koska tahansa (tämä ei tietenkään koske muille vaarallisia pakkohoitopotilaita), mutta missään ei puhuta siitä, että hänellä olisi oikeus saada jäädä hoitoon, jos hän itse subjektiivisesti tuntee, ettei ole vielä tarpeeksi terve tullakseen toimeen yksin yhteiskunnassa. Kaiken huipentumana on, että hän ei edes pääse hoitoon.

Alanen näki 1996 artikkelissaan selkeän syynkin (jo silloin) vallitsevaan tilanteeseen: "Mielisairaalojen purkamisen aloittivat 'reaganismin' ja 'thatcherismin' nimellä tunnetut sosiaalipoliittiset opit." Nyt on tämä uusliberalismi päässyt valtaan jo Suomessakin. Äärimmillään se johtaa siihen, että kun mt-potilas pyrkii hoitoon, häneltä kysytään ensimmäiseksi, onko maksukykyä (kun julkinen sektori on ajettu alas ja yksityistetty). Ellei ole, hänelle toivotetaan hyvää jatkoa, ja hän saa mennä mihin haluaa, vaikka kotiinsa - jos hänellä on sellainen.

Monella mt-potilaalla ja -kuntoutujalla ei ole.

Eräänä sivistysvaltion tunnusmerkkinä pidetään sitä, että se huolehtii myös kaikkein heikoimmista kansalaisistaan. Täyttääkö Suomi mt-potilaitten osalta tämän kriteerin? Olisiko laitoshoito, edes tilapäinen, enemmän ihmisarvoa alentavaa kuin nykyinen käytäntö?

Manu J. Vuorio, valtiotieteiden tohtori, Turun Perussuomalaiset ry:n ja Perussuomalaisten Varsinais-Suomen piirin julkilausumatoimikunnan puheenjohtaja.

Jälkikirjoitus.

Vanhustenhoidon ja lasten sekä nuorten terveydenhoidon alennustilan tultua aina selkeämmin ilmeiseksi sekä viimeistään Kauhajoen tragedian (edellä oleva kirjoitettu jo tämän vuoden helmikuussa) jälkeen voidaan viimeistä kappaletta korjata lisäämällä 2. lauseeseen "...mt-potilaitten SEKÄ vanhusten, lasten ja nuorten osalta..."

MJV.

Ei kommentteja: