sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Sopimuksista ja sopimusteoriasta

Johdanto: lyhyt (toivottavasti ei kuitenkaan epätoivoinen?) yritys vastata kentältä kuuluneisiin tiedusteluihin, mitä haittaa Suomelle koituu siitä, että EU:n suuret jäsenmaat rikkovat yhteisesti tehtyjä sopimuksia. Tässä yhteydessä tiedustelut koskevat lähinnä EU:ssa sovittua ns. budjettikuria, jonka rikkomisessa varsinkin suurimmat jäsenmaat Saksa (jo aikaisemmin) ja Ranska (erityisesti nyt, kun Sarkozy presidentiksi valittuaan ilmoitti (miten tuleekaan mieleen Suomen pääministerin "ilmoitus" siitä, että EU:n perustuslain hyväksymisestä ei järjestetä kansanäänestystä!), että Ranska ei aio sitä noudattaa) ovat aivan erityisesti ansioituneet.

Joskus hamassa nuoruudessani 1950-luvun Turun Lyseossa äidinkielen opettaja varoitti siitä, että kouluainetta ei saa aloittaa lauseella "Jo muinaiset roomalaiset..." - Tässä asiayhteydessä se kuitenkin on mitä suurimmassa määrin ja nimenomaan asiaan kuuluva ja sen ytimeen osuva avaus. Tämä seuraavista syistä.

Varmasti (lähes) koko ns. läntisessä maailmassa noudatetaan vanhaa roomalaisten luomaa laki- ja oikeusjärjestelmää, roomalaista oikeutta, ius romanaa. Yksi sen perustavia lähtökohtia oli "pacta sunt servanda" eli "sopimukset on pidettävä"-periaate. Luteeruksen tavoin kysyn: "Mitä se on?" Vastaan siihen seuraavasti.

Sopimus, contractus, on kahden (tai useamman) osapuolen välinen oikeustoimi, joka syntyy siten, että osapuolet hyväksyvät toiselta (tai toisilta) tulleen tarjouksen. Sopimuksen tarkoituksena on osapuolten velvoittautuminen siinä sovitun asian suorittamiseen/ tekemiseen, tai suorittamatta/tekemättä jättämiseen. Sopimus voi olla unilateraalinen, eli sitoa vain toista osapuolta noudattamaan sitä (jossa tapauksessa sopimuksen ehdot sanellut osakas voi yksipuolisesti muuttaa sitä tai sanoa sen irti), mutta myös bilateraalinen (EU:n yhteydessä luonnollisesti "multilateraalinen", kaikkia koskeva ja sitova, koska osapuolia on jo (paljon!) enemmän kuin kaksi - joskin tässä EU:n "multilateraalisuudessakin" on jo tähän mennessä, ilman suurten jäsenmaiden omavaltaisuuksia, aivan liiankin kanssa, ns. aisan yli potkimisia!), jolloin sopimuksen muuttamiseen tarvitaan osapuolten (ENNEN sopimuksen muuttamista!) koskeva yksimielisyys. Jos toinen sanoo sen yksipuolisesti irti neuvottelematta toisen sopijan kanssa, hän syyllistyy sopimusrikkomukseen - ja juuri TÄSSÄ on asian ydin!

Wienissä 1969 pidetyssä kansainvälisessä kongressissa päätettiin sopimuksen pidettävyydestä (eli "pacta sunt servanda"-periaatteesta), että se vahvistetaan myös Kansainvälisen oikeuden osalta valtiosopimusoikeutta koskevaksi vahvaksi periaatteeksi.

Tässä vastaukseni 1. kysymykseen "mitä se on?".

Mielestäni tässä olisi jo aivan riittävä vastaus siihen, mitä haittaa Suomelle seuraa siitä, että suuret jäsenmaat polkevat sopimuksia, mutta jatkan tästä vielä eteenpäin.

Edellä puhuttiin "uni-, bi- ja multilateraalisista" sopimuksista. Entäpä jos budjettikurisopimus olikin Saksan (joka muistaakseni oli ensimmäinen sitä julkisesti vaatimaan ryhtynyt valtio) taholta unilateraalinen - eli tässä tapauksessa koskisi vain sitä itseään, niin kauan kuin se sille sopii? Tällaisia sopimuksia on solmittu aikaisemminkin - vahvemman ehdoilla. Muut jäsenvaltiot olisivat kuitenkin tällaisen avoimesti unilateraalisen sopimuksen hyväksyessään käyttäytyneet vähintäänkin harkitsemattomasti, ainakin naiivin hyväuskoisesti (bona fide), ja pahimmillaan suorastaan jopa anteeksiantamattoman ajattelemattomasti ja typerästi.

Bilateraalisopimuksiakin on solmittu aikaisemmin Euroopan historian kuluessa, jopa globaalitason multilateraalisopimuksia (Kansainliitto ja YK) mutta kuitenkin (joskus vain yhden, toisinaan monenkin osapuolen taholta) siinä vilpillisessä mielessä, että "rikonpa sitä heti - tarpeen niin vaatiessa". Jos budjettikurisopimus olisi myös tällainen multilateraalisopimus, olisivat EU:n muut jäsenvaltiot tulleet petetyiksi jo Saksan sopimusrikkomuksen tultua ilmi (miten jäsenvaltiot puolestaan suhtautuivat Sarkozyn "ilmoitukseen", kehotan katsomaan (vaikkapa) HS:n ja Turun Sanomien pääkirjoituksia ja asiaa koskevia sisäsivujen artikkeleita ma 25.06!). - Väitän, että myös po. sopimus on ollut alun alkaenkin multilateraalinen, ja sopimusrikkomus ilmenee seuraavassa.

Roomalaisesta oikeudesta periytyy myös käsite "sopimussakko", "poena conventionalis". Tämä tarkoittaa lyhyesti seuraavaa: sopimussakko on varallisuussuoritus, joka sopimusta rikkoneen osapuolen on maksettava toiselle (velvoitteestaan huolehtineelle) osapuolelle omalta osaltaan täyttämättä jättäneen velvoitteensa vuoksi. Tämä käsitetään (yleensä) painostuskeinoksi sopimuksen täyttämiseen ja korvaukseksi toiselle aiheutuneesta vahingosta. Kun lasketaan yhteen budjettikurisopimuksen multilateraalisuus ja sopimussakkomenettely, ei voida päätyä kuin yhteen ainoaan johtopäätökseen.

Jos em. sopimus olisi unilateraalinen, ei olisi mitään ongelmaa, koska sen puitteissa toinen (eli vahvempi) osapuoli voi tehdä mitä haluaa. Tällöin on yhtä selvää, että vahvempi osapuoli voi milloin tahansa syyttää toista osapuolta sopimusrikkomuksesta, jos tämä sellaiseen syyllistyy. Tilanne muuttuu kuitenkin täysin, jos sopimus EI ole unilateraalinen. Tällöin rikkojaosapuoli antaa pois oikeutensa syyttää muita osapuolia sopimusrikkomuksesta, koska on ITSE alun alkaen sellaiseen syyllistynyt. - Mitä näistä väitteistä seuraa?

Saksa rikkoi sopimusta, eli menetti näin ollen oikeutensa vaatia muilta sopimussakkoa - jonka se kuitenkin teki ainakin Portugalin, Kreikan ja Latvian suhteen (en jaksa muistaa, montako maata kaiken kaikkiaan oli "syytelistalla"!). Ikään kuin tässä ei vielä olisi ollut kyllin, katsottakoon HS ti 10.07 taloussivua B3, jossa Saksan (tämä ERITYISESTI huomattakoon!) talousministeri Steinbrück ottaa kantaa Sarkozyn "ilmoitukseen" todeten, että "'Ei ole mitään syytä luopua sitoumuksesta, jonka teimme.'" Niinpä "Isolla Maalla" on kolmekin kyseenalaista 1-mitalisijaa: (a) se oli ensimmäinen maa vaatimassa budjettikurisopimusta, (b) samoin rankaisemassa sopimuksen kriteerejä täyttämättömiä maita, ja vielä (c) torumassa Ranskaa "yhteisistä sitoumuksista luopumisesta"!

Eikö edellä esitetty jo riittäne sen osoittamiseen, että Suomi on tässä pelissä peräti outo ja ulkopuolinen tekijä, joka vain tekee kuten (yhteisesti!) sovitaan, vaikka muut sopimusta miten tahansa rikkoisivatkin - eli Suomi on aivan väärässä seurassa? Tästä vielä lyhyt kommentti.

Tarkoitukseni ei suinkaan ole erityisesti moittia Saksaa tai Ranskaa vaan pyrkiä osoittamaan, missä olemme - ja mihin olemme joutumassa! Turun Sanomien mielipidesivulla kirjoitti "Kirjoittajavieras" Hannu Tuominen su 15.07 seuraavaa. Jo otsikko "Ovatko suomalaiset liian rehellisiä?" kiinnitti huomioni. Jatkossa "Rehellisyys maan perii, sanoo kansanviisautemme. Rehellisyys onkin suomalainen perushyve. Joskus sinisilmäisyytemme kääntyy meitä vastaan", ja edelleen "[tietyissä tilanteissa] pitäisi hälytyskellojen soida ja varoitusvalojen vilkkua [kun suomalaista rehellisyyttä käytetään hyväksi]". - Isänmaamme päättäjät tuntuvat olevan sekä kuuroja että sokeita, kun eivät näitä asioita noteeraa - tai sitten eivät vain VÄLITÄ kaikista varoitusmerkeistä, joita jo on kyllin!

MIKSI koko tämä edellinen tarina? Siihen täytyy taas vastata tyyliin "Mitä se on?"

Englantilainen filosofi Thomas Hobbes julkaisi 1651 käänteentekevän valtiofilosofisen teoksensa "Leviathan" (1999 suomentanut Tuomo Aho, "Leviathan, eli Kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta"). Siinä hän kuvasi, miten ihmiskunnan "luonnontilassa" on vallinnut viidakon laki eli vahvemman oikeus: ei ole olemassakaan mitään sopimuksia, sitoumuksia, lupauksia tai muita vastaavia. Jokainen elää minkä kynnelle kykenee ja pitää huolen omastaan, ilman vähintäkään velvoitetta ketään muuta (kuin korkeintaan jälkikasvuaan) kohtaan. Tällainen elämä on kuitenkin Hobbesin omien sanojen mukaan "raaka, väkivaltainen, julma ja lyhyt". Siksi ihmiset luovuttavat vallan yhdelle yksilölle, jota siitä alkaen kutsutaan "suvereeniksi". Tämä valinta takaa sen, että sopimukset pidetään, ja elämä lakkaa olemasta sellaista, jollaiseksi Hobbes sen luonnontilassa kuvaa. On saavutettu jonkinlainen takuu ja turvallisuus sen suhteen, että voidaan luottaa kanssaihmisiin ja kansalaisyhteiskunnan yleiseen järjestykseen. Tämä kaikki noudattaa myös rousseaulaisen sopimusteorian periaatteita.

MITÄ (pahimmillaan!) voi seurata siitä, että sopimuksista ei pidetä kiinni? - Lankeamme UUDELLEEN tämän viidakon lain alaisuuteen, jossa "minä olen minä ja te muut saatte tulla toimeen miten kykenette". Kuka ja mikä silloin takaa, että järjestäytynyt kansalaisyhteiskunta pysyy pystyssä ja toimii jäsenistään ja heidän turvallisuudestaan huolta pitäen? - Jätän kysymyksen avoimeksi, ja odotan vastausta niiltä, jotka puolestaan kysyvät minulta, mitä vahinkoa seuraa siitä, että EU:n isot maat nyt tekevät kuten haluavat. Oletan että hekin tuntevat "mallioppimisen" käsitteen. Yhdelle kysyjälle jo vastasin henkilökohtaisesti, että jos isot maat jättävät sopimukset pitämättä, niin VARMUUDELLA muut alkavat pikku hiljaa seurata perässä. Unohdin lisätä sen, että tämä koskee myös yhden kansallisvaltion SISÄISTÄ tilannetta: jos vallanpitäjät omilla päätöksillään osoittavat, että maan perustuslakia(kaan!) ei tarvitse noudattaa, kansalaiset kyllä "mallioppivat" sen, että eihän MEIDÄNKÄÄN tarvitse mitään rajoittavia sääntöjä, lakeja ja asetuksia noudattaa - antaa palaa vaan!

Seuraukset ovatkin sitten mitä ovatkaan...

Tähän samaan esseeseen voisi vielä lisätä saman verran tekstiä kuin siinä jo nyt on, jos ottaisi tarkastelun kohteeksi myös Suomi-Venäjä-valtiosopimuksen, Suomen NATO-jäsenyyden, Saraviidan ja Hannikaisen huomautukset siitä ja vielä Venäjän duuman ylähuoneen korkea-arvoisen sotilasedustajan sekä Moskovan Carnegie-instituutin edustajan tätä asiakokonaisuutta koskevat mielipiteet YNNÄ Suomen korkeimman johdon (edellä esitetyn valossa aivan käsittämättömän välinpitämättömän ylimielisen, uuden ulkoministerin Ilkka Kanervan rohkeaa esiintymistä molemmissa tapauksissa, lukuunottamatta!), mutta jätän tämän asian yksityiskohtaisemman käsittelyn toiseen kertaan.

Päätän oman näkemykseni toteamalla, että Suomelle on ollut suuri vahinko menettää Keijo Korhonen Arizonaan, Ilkka Hakalehto eläkkeelle, Esko Seppänen uupumukseen (eräs nimeltä mainitsematon turkulaisjuristi, aiemmin tulisieluinen EU-kriitikko, samoin: ei jaksa enää!). He - toki vielä usean muun ohella! - yrittivät aikansa. mutta sitten - sapienti sat: "viisaalle kylliksi". Kun tyhmyys ja ajattelemattomuus on niin läpitunkematonta kuin se tämän päivän Suomessa näyttää olevan, niin antaa olla sitten...

Henkilökohtaisesti en ole vielä antanut periksi; kun joku pystyy osoittamaan argumentoinnissani jonkin epäjohdonmukaisuuden tai loogisen virheen, ajattelen asiaa uudelleen!

16.07.2007
Manu J. Vuorio, valtiotieteiden tohtori, Turku

Ei kommentteja: