sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Suomen ja Venäjän valtiosopimuksesta ja NATOon liittymisestä

HS la 28.07.07, A4, Pekka Mykkänen: "Virkamies arveli kuitenkin, että kansainvälisten sopimusten tai käytäntöjen rikkominen -- voisi olla vahingollista yhteistyön kannalta." - Sama lehti, seuraava sivu A5, Juhana Rossi: "Suomella on myös niinsanotusti hyvä maine maailmalla."

- Näistä kahdesta sitaatista on hyvä aloittaa!

Jos äskeinen oli esipuhe, niin johdannoksi kirjoitan: seuraavan tekstin tarkoitus ei LAINKAAN ole ottaa kantaa siihen, pitäisikö Suomen liittyä NATOon vaiko ei, vaan herättää keskustelua pacta sunt servanda-periaatteesta (jälleen kerran!), erityisesti, kun toinen osapuoli on melko arvaamaton: muistettakoonpa vain (esim.!) puutullikiristys ja Pietarin sataman suomalaisille vuokratun alueen väkivaltaisuuksiin perustuva "pakko-otto" Pietarin kaupungille!

Valitettavat syyt ovat myöhäistäneet tämän artikkelin syntymistä siinä määrin, etten pysty aivan tähän hätään päivämäärän ja lähteen tarkkuudella dokumentoimaan kaikkia viittauksiani, mutta jos sitä vaaditaan, teen siihenkin. Koetan nyt vain ydinkohtiin tiivistäen hahmotella, mistä minun mielestäni on kysymys.

(Julkisen) keskustelun aloittivat jo ennen Tallinnan patsaskiistaa valtio-oppineet Ilkka Saraviita ja Lauri Hannikainen esittämällä lyhyessä HS:n artikkelissaan Suomen-Venäjän nykyisen (siis YYA-sopimuksen korvaavan) valtiosopimuksen erään tietyn turvalausekkeen saattavan estää Suomen liittymisen puolustusliitto NATOon.

Itse patsaskiistan melskeissä tai välittömästi sen jälkeen Venäjän parlamentin ylähuoneen korkea-arvoinen sotilasedustaja varoitti sangen tiukkaan sävyyn Suomea "heittäytymästä minkäänlaiseen NATO-seikkailuun."

Seuraava vaihe oli YLEn toimittajan audienssi Moskovan Carnegie-laitoksen (seuran, yhdistyksen, tutkimuskeskuksen?) toimihenkilön luona, joka näytettiin YLE-uutisissakin. Carnegien edustaja sanoi heti alkuun, että hän on omasta puolestaan varma, että "Venäjä ei jätä käyttämättä lausekkeeseen sisältyvää varaumaan", ja päätti haastattelun antamalla Suomelle "hyvän ohjeen ja neuvon ottaa ennen mitään päätöksentekoa yhteyttä toiseen sopimuspuoleen".

Tästä ei kestänyt kuin "yön yli", tai korkeintaan muutama päivä, kun ulkoministeri Kanerva Turun kauppatorilla toimitetussa aamu-tv-katsauksessa kertoi seuraavaa. Olemme täysin analogisessa tilanteessa kuin 1973, kun keskusteltiin EEC-kysymyksestä. Silloin Suomi otti ennen mitään päätöstä yhteyttä toiseen "korkeaan sopimuspuoleen" (elettiin YYA-liturgian aikaa!), ja tämä sanoi, ettei aseta estettä Suomen liittymiselle EEC:hen. Asia oli tällä konsultaatiolla sovittu - pacta sunt servanda! - Samoihin aikoihin myös pääministeriltä tiedusteltiin kantaa tähän asiaan. Hän kuittasi sen lähes naureskellen "taas sellaisena mätäkuun juttuna"!

Tosin sekä TS:n pääkirjoitus 30.06. (jossa puhutaan "YYA-sopimuksen haamusta") että pääministerin samalle lehdelle antama haastattelu 04.07. ("turvallisuuspolitiikka on politiikkaa, ei juridiikkaa") ovat varmasti (ainakin lähes?!) oikeassa. Se ei kuitenkaan poista sitä riskiä, että toinen osapuoli "ei jätä käyttämättä option tulkinta-mahdollisuutta" omien etujensa mukaisesti (Moskovan Carnegien edustaja), erittäinkin, jos sillä on tarvetta näyttää valtaansa ja mahtiaan (vrt. Pietarin satama-episodi), joka helposti voidaan naamioida "sopimusrikkomuksesta" aiheutuneeksi.

Huolimatta prof. Pekka Pihlannon artikkelista (TS 15.07.), jonka mukaan Saraviita-Hannikaisen kannanotto edustaa "todella huonosti harkittua juristeriaa", kaivamme mielestäni verta nenästämme, jos yritämme tehdä päätöksiä ja sitoumuksia toista sopimuspuolta etukäteen kuulematta.

Sitten päästään kuluvaan viikkoon. Jaakko Blomberg on otsikoinut HSn yliönsä ma 06.08. "Suomen ja Venäjän sopimus ei estä Suomen NATO-jäsenyyttä. Hän kirjoittaa:

"Tietenkään ei voi sulkea pois mahdollisuutta, että Venäjä vetoaisi sopimukseen siinä tapauksessa, että Suomi päättäisi hakea NATOn

jäsenyyttä. Mutta tällaisella vetoamisella ei olisi oikeudellisia perusteita, vielä vähemmän poliittista uskottavuutta."

- Tätä kommentoin samalla tavalla kuin Pihlantoakin: vaikka KOKO Suomen historia Ison vihan ajalta aina Neuvostoliittoon asti unohdettaisiin, se ei muuta SITÄ tosiasiaa, että naapurimme lienee nyt arvaamattomampi kuin koskaan ennen. – Mistä kertovatkaan puutullikiristys ja juuri pari-kolme päivää sitten kuultu uutinen, jonka mukaan Viron rautatiet joutuu irtisanomaan 200 työntekijää, kun liikenne on hiljentynyt (patsaskiistan seurauksena)? Entä koko itärajan käsittämätön rekkaruuhka?

Edellä esitetyn valossa pidän (arvostamani SK:n!) päätoimittaja Tapani Ruokasen (SK 27/06.07.07, s. 5) esittämää "PS-huomautusta", jonka mukaan "Suomi päättää Natosta ihan itse, ei vilkuilemalla Venäjä-sopimuksia", vähintäänkin ajattelemattomana, ehkä jopa ylimielisenä, ja pahimmillaan peräti törkeänä. Menettääkö Suomi siinä jotain, jos se täysin kansainvälisoikeudellisen diplomatia-etiketin mukaan ottaa yhteyttä toiseen sopimuspuoleen? - Vetoan taas kaikkeen edellä esitettyyn evidenssiin!

Loppukaneetiksi: muistutan UUDELLEEN, että koko jutun tarkoitus EI ollut ottaa kantaa Suomen NATO-jäsenyyteen - kyse on jostain AIVAN muusta, tässä kontekstissa!

Manu J. Vuorio, valtiotieteiden tohtori, Turku

PS. Viitaten aiempaan artikkeliini poliittisesta retoriikasta ja siitä, miten vaalikansa ei välttämättä jaksa lukea/ajatella asioita niiden loogiseen johtopäätökseen asti, vielä seuraava miete.

Kirjoittaessaan artikkelia "Hoitajien jättipotti kuivahtaa" (Suomen Kuvalehti 27/06.07.07, ss. 34-38) "toimittaja Tuomo Lappalainen viittaa ma 12.02. Iltalehteen. Siinä kaikille eduskuntapuolueille esitettiin koko aukeamalle levitetyssä jutussa vastattavaksi "kyllä" tai "ei" seuraavaan väitteeseen: "SAIRAANHOITAJIEN PERUSKUUKAUSIPALKKAA PITÄÄ NOSTAA VÄHINTÄÄN 500 EUROLLA". - Ja näin Lappalainen kommentoi vastauksia:

"Puolueissa yritettiin olla niin rehellisiä kuin kuukausi ennen vaaleja vain oli mahdollista. Yksikään niistä ei luvannut koko summaa kertarysäyksellä, joillain oli suuriakin varaumia." Tämän jälkeen seuraakin mielenkiintoisin kohta: "Harva jaksoi kuitenkaan lukea vastauksia kokonaan. Useimmille jäi vain mieleen toimituksissa kaikkien muiden paitsi keskustan vastauksen päälle lätkäisty punaisenkirkuva 'kyllä'".

Jutun loppuhuipentuma kertoo myös jotain oleellista:

"Kun Iltalehden juttu oli ilmestynyt -- 500 euron vaatimus jäi elämään omaa elämäänsä, eikä kukaan enää muistanut, etteivät sitä olleet lupailleet ketkään muut kuin Iltalehden toimittajat".

Ei kommentteja: